perjantai 29. joulukuuta 2017

Demonin poikanen

Olen taistellut Peekan kanssa pitkään paria ikävää ongelmaa vastaan. Ne haittaavat suurelta osin arkea ja ilmenevät monta kertaa viikossa. Tämä on todella ikävää ja joudun olemaan monessa asiassa todella tarkkana.

Peeka nimittäin on todella hajuherkkä kani, enkä voi aina ihan ymmärtää sen aivoituksia. Peeka vihasi minulle tullessa harjaa ja rikkalapiota. Varsinkin iso varrellinen setti on todella järkyttävä ilmestys tälle hölmölle kanille. Peeka vihaa harjan ääntä kun se kulkee lattiaa pitkin, se vihaa jos harja möllöttää jossain sen näköpiirissä, se vihaa sitä jos minä haisen yhtään vieraalle kanille, pidän Windyn ja Eetun puolella omituisia ääniä tai siivoan niiden tiloja. Ja miten tämä Peekan viha sitten ilmenee? Peeka muutuu todella agressiiviseksi ja menee täysin puolustuskannalle. Jos minä tai Piitus liikumme jossain lähistöllä, Peeka hyökkää silmittömän raivon vallassa kimppuun. Piitus alkaa häkeltyneenä tappelemaan vastaan ja näin kaksikolle syttyy aina järkyttävä sota. Se loppuu yleensä siihen kun minä heitän niitä sohvatyynyllä tai viltillä (kuulostaa aika hassulta, mutta saa kanit aina häkeltymään lentävästä asiasta niin paljon että tappelu unohtuu ja alkavat tutkimaan tyynyä). Jos Peeka hyökkää minun kimppuun, on asia paljon vaikeampi. Peekalla on ihan hurjan terävät hampaat (yllättävää) ja ne porautuvat ikävästi sukkien ja kollareidenkin läpi. Alussa kokeilin siis vain patsastella täysin reagoimatta paikallani ja odottaa että raivokohtaus menee ohi, mutta sanotaanko että Peekassa on aika paljon tappomeininkiä tällä hetkellä, eikä paikallaa seisominen onnistu, ellei halua että jok'ikinen varvas on verta vuotava. Jos taas heittäisin sitä tyynyllä siinä tilanteessa kun Peeka tujottaa minua jo ja ottaa reaktiota jokaisesta liikkeestäni, olisi vastahyökkäys taattu eikä rauhoittumisesta olisi tietoakaan. Niinpä pomppaan sen ulottumattomiin jotta se alkaa etsiä Piitusta ja hoidan tilanteen vasta sitten kun Peeka ei tarkkaile enää minua (Piitus parka!). Toimin tilanteessa varmasti monella tapaa väärin, joten jos tiedät itse jonkin konstin, otan kaikkea tietoa vastaan.


Tiedän että on ihan normaalia että kaikille kaneille, koirille ja muille eläville olennoille tulee huonoja päiviä, mutta tämä ei ole sitä. Peekan päässä vaan yksinkertaisesti pimahtaa aina kun jotain sitä ärsyttävää tietynlaista asiaa tapahtuu. Minun on aina mietittävä että miten ajoita Windyn ja Eetun tilan siivoamisen, sillä jos siivoan sen niin, että Peeka ja Piitus on vapaana, ja Peeka kuulee minun häärämisäänet (ja haistaa vessalaatikosta pölähtävät pissahajut jotka eivät kuulu sille tai Piitukselle) se hyökkää välittömästi Piituksen kimppuun. Tämä unohtuu aina välillä, ja yhtäkkiä on sota olohuoneessa käynnissä. Myös Peekan ja Piituksen tilan siivoaminen tuottaa ongelmia, sillä rikkalapiota käytän usein sieläkin apunani. Onneksi makkarin oven saa kuitenkin siksi aikaa kiinni, ja Peekan voi laittaa olohuoneeseen rallittelemaan. Näin siivous onnistuu Peekalta salassa.

Kaikki tälläinen ärsyttää jonain päivänä ihan älyttömästi, ja jonain päivän osaan suunnitella kaiken hyvin eikä sotatannerta synny. Kaikki Peekan hajuherkkyydet on kyllä todella ongekmallisia, sillä samassa taloudessa asuu kuitenkin kaksi muutakin kania ja hajut menevät pakostakin sekaisin. Sterkan myötä Peeka ei onneksi enää ruiki, sillä elämä oli yhtä pissatahraa ennen sitä, mutta sanoisin silti etten jaksaisi nähdä Peeka silmissäni ihan joka päivä. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen todella kyllsätynyt Peekaan, sillä hyvin ärsyttävä välikohtaus oli eilen ja minua särkee käteen, sillä Peeka päätti upottaa talttahampaansa siihen. Olen siis hieman kettuuntuneessa mielentilassa, ja voisin nakata Peekan ensimmäisen vastaantulijan syliin ja juosta iloisesti karkuun :D


Peeka on tottunut pieneen rikkasettiin "käsiversioon" jo aika hyvin, sillä olen käyttänyt PP-tiimillä omaa settiä, jottei hajut menisi sekaisin, eikä harja olisi niin kamala. Lisäksi olen jättänyt sen useaan kertaan lojumaan lattialle ja piilottanut harjan hapsujen väliin rusinoita ym. herkkua etsittäväksi. Ensin laitoin niitä vain lapio-osaan, mutta myöhemmin molempiin. Peeka sietää nykyään kihveliä silmissään aika hyvin, mutta jos käytän sitä, se saattaa päivästä riippuen järkyttää hönön mieltä. Jos näen että Peeka lähestyy minua kun siivoan, lopetan liikkeen heti ja odotan Peekan reaktiota. Se on nykyään useammin käynyt haistamassa, todennut jutun tutuksi ja jatkanut matkaansa. Välillä pimahdus kuitenkin tapahtuu ja silloin on itse piru irti.


Siivosin eilen nurkassa olevia roskia kun Peeka hyökkäsi. Se ja Piitus nukkuivat tyytyväisinä sängyn alla ja olin saanut melkein koko huoneen lakaistuksi. Olin polvillani kahden metrin päästä sängystä, selkä kaneja kohti kun Peeka juoksi täyttä vaihtia jalkani kimppuun. Se kerkesi purra varvastani todella kovaa ja minä tietysti kirosin ja käännyin häkeltyneenä Peekaa kohti. Peeka tekee hyökkiessään aina pieniä "iskuja" niinkuin kanit tappellessa yleensä, eli käy hyökkäysten välissä ottamassa häntä pystyssä lisää vauhtia ja palaa taas kynsin hampain raatelemaan. Peeka siis teki paluuta ensimmäiseltä vauhdinotoltaan juuri kun käännyin ja sai isketyksi kiinni käteeni jonka oli laskenut viereeni tukea antamaan. Peekan hampaat upposivat syvälle kämmenpuolelle käsivarttani ja ihmeelliseksi tässä kaikesta teki se, ettei Peeka päästänyt irti. Se piti ihan älyttömän kauan kiinni, enkä ole ikinä kohdannut tälläistä. Tunsin kuinka sen hampaat vain kiristyvät kiristymistään veren valuessa kädestä ja minun oli pakko ottaa kiinni sen niskavilloista. Se ei auttanut eikä Peeka irroittanut otettaan, joten aloin kääntää Peekan kroppaa sille epämiellyttävään asentoon, jotta sen oli pakko irroittaa ote ettei niskaan sattuisi. Minä kirosin kivusta ja Peeka tuijotti minua hämmennyksen vallassa. Vein sen suorinta tietä kantoboksiin yhä niskavilloista kiinni pitäen ja selällään retkottaen (boksi oli ihan vieressä aukinaisena kopin virkaa ajamassa) ja laitoin Peekan sisään. Tässä vaiheessa Peeka oli jo rauhallinen, mutta minä en tottavie ollut. Kihisin kiukusta ja nielin kyyneleitä, sillä olin niin ihmeissäni Peekan kamalasta käytöksestä. Puhdistin haavani ja lähdin viemään roskia ulos. Oli ihan pakko päästä hengittämään... Milloin kanin käytös menee jo agressiivisen mielenhäiriön puolelle? Miten tästä voi enää jatkaa? Kysymykset pyörivät päässä ja eihän siinä voinut muuta kuin kirota ja itkeä. Tyhmä kani!


Haava jonka Peeka teki oli suhteellisen iso. Se oli kuin lävistys, sen koloista olisi voinut työntää tulitikun ihan kepoisasti. Ulkoa palatessani toin mukanani ison kasan omenapuun oksia. Asettelin ne Piituksen eteen, menin kantoboksin luo ja avasin sen mitään sanomatta. Peeka tuli ulos ja kipitti perässäni matolle jossa oksat olivat. Se alkoi rouskuttamaan oksia tyytyväisenä Piituksen vieressä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Minä mulkoilin Peekaa ja pohdin että sen täytyy olla demonin riivaama pikkuotus. Tuon kohtauksen jälkeen oli vaikeaa lähestyä Peekaa, sillä minua pelotti. Hassua pelätä pientä omaa ja rakasta kania... Agressiivisuudesta ei kuitenkaan ollut enää tietoakaan ja Peeka nautti rapsutuksista ja kosketuksesta. Voikohan kaneilla olla kaksisuuntaista mielialahäiriötä?



Peekan tilanne on tällä hetkellä hyvin kinkkinen. En tiedä meneekö Peekan mielialaongelmat ikinä ohi, vai onko meidän arki aina tämmöistä. Olen väsynyt ja neuvoton. En tiedä milloin tulee raja vastaan että arki on liian haastavaa. En tiedä auttaako tähän mikään. Itseäni ärsyttää ja pelkään että olen tehnyt jotain väärin. Masennus ja epätoivo hiipii aina näiden epätoivoisten välikohtauksien jälkeen mieleeni. Peekan ja minun suhde on parantunut agilityn ja muiden harjoitusten myötä ihan huipuksi ja olemme mielestäni huipputiimi! Rakastan tuota hupsua iloloikkailevaa natiaista ihan älyttömästi. Se istuu niin usein sylissäni iltaisin kun me katsellaan yhdessä telkkaria, nyplää housunlahjetta vaatiessaan osaansa kokkaamastani ruuasta ja muutenkin se on täysin osana meidän perhettä <3 Piitus ja Peeka on mitä parhain kaksikko ja ne nauttivat toistensa seurasta sotatilanteista huolimatta. Piitus rakastaa pientä pippurista tyttö, samoin minä. Arki on kaikin puolin täydellistä, jos noita paria omituista asiaa ei ota huomioon.

Tiedän että tästä vielä selvitään, mutta silti pelkään tulevaa. Milloin me ei Piituksen kanssa enää jaksettakkaan? Tuleeko sellaista päivää?



lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulutervehdys!

Kaikki on varmasti päässeet ihanaan joulun tunnelmaan! Me ollaan ainakin. Täällä sataa lunta taivaan täydeltä ja keli on mitä jouluisin. Toivotaan että lumi pysyy maassa ja saadaan nauttia joulusta valkoisena.




Mun ja Niilon aamulenkki sujui todella ihanissa tunnelmissa lumen narskuessa tassujen alla. Olen aivan joulutunnelmissa! Tänään koristellaan kuusi ja käydään joulusaunassa. Autan siskojen kanssa myös äitiä jouluruokien valmistamisessa. Minä saan tehdä sienijäädykkeen ja pieniä piirakoita :D Toivon kovin etten polta koko keittiötä touhuillessani ;)


Boing!

Hyvää joulua ja ihanaa talvista aikaa kaikille blogimme lukioille, sekä instagramin ja youtuben seuraajillemme! <3Tähän loppuun vielä joulutervehdys videon muodossa :)



keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Suklaapukki on pahasta

Suunnittelin lähteväni tänään kanien kanssa ulkoilemaan ennen Liian ja Napin koiratreffejä, mutta ulkona on niin tylsän harmaa keli, etten jaksa mennä. Sen sijaan istun koneella sisällä, tunkkaisessa huoneessa ja raapustan tekstin tynkää blogiin...Mielummin palaan eiliseen hauskaan päivään ja haaveilen seuraavasta aurinkoisesta päivästä :D



Kivaa olla taas maalla, jossa kaneja voi ulkoiluttaa turvallisin mielin ilman, että täytyy pelätä liikennettä. Tai enhän minä edes päästä kaneja vapaaksi paikkoihin jossa on tie lähellä tai paljon koiranulkoiluttajia, mutta täällä maalla kun on kaikkea elämää sen verta vähemmän, on kaikkien eläinten kannalta turvallisempaa ulkoilla :D

Ärsyttää kun minä olen syönyt lähipäivinä ihan todella huonosti. Terve vaan terveelliset elämäntavat ja terve vatsa.... Joulu on vielä edessäpäin ja minä olen jo aivan herkku/suklaa ähkyssä. Varsinkin kinderin joulupukki-suklaat on aiheuttaneet niin kovia vatsanpuruja, että suklaan hajukin aiheuttaa jo oksennusreaktion. Lomailu on vaarallista puuhaa, sillä usein tulee ostettua kaikke pahaa iltanaposteltavaa, ja sitten sitä syö itsensä ähkyyn kuin pieni possu. Ei hyvä. Liikuntakin on ollut enemmän kuin puutteellista, sillä en ole käynyt juoksemassa kuin ihan pari kertaa. On kauhea ikävä kunnon hikilenkkiä jossa päästelee niin kovaa että jalat huutaa hoosiannaa eikä happi kulje. En ymmärrä miten tässä on käynyt näin :( Syön joulupyhien jälkeen pelkkää porkkanaa ja juoksen kolmesti päivässä, niin ehkä tämä morkkis helpottaa.... hih hih ei nyt ehkä ihan kuitenkaan :D


Tunnen myös hieman huonoa omaatuntoa siitä, kun ei olla kanejen kanssa harjoiteltu juurikaan mitään. Pihalla nyt vähän pidetty luoksetuloa yllä, mutta enempi olen antanut kanien viipottaa mielensä mukaan ja kerännyt itse niille kaikkea kivaa syötävää. Sisällä ei olla sitten tehty mitään fiksua :D

 Eetu on niin yybersöpö tässä kuvassa <3
























Tätä tekstiä kirjoitellessa tulikin jo taas nälkä, ja minä haaveilen taas kaikista herkuista, jotka aiheuttavat vatsanväänteitä. Ei tämän nyt näin pitänyt mennä. Maalla asumisessa on onneksi etunsa, sillä ei voi lähteä herkkuostoksille jokaista mielihalua noutamaan, sillä kaikki kaupat on yli 12km päässä :D Jospa pitäisin tänään salaattipäivän!



sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Lumisia tassuja

Me ollaan kotiuduttu kanien kanssa tämän viikon aikana oikein kivasti Hyvinkäälle. Kaneilla on paljon tilaa pomppia ja touhuta. Ollaan päästy ulkoilemaan isolle pihalle ja olisi tarkoitus käydä joku päivä myös pellolla pomppimassa. Kanit ovat saaneet myös lähimetsän syövereistä luonnonherkkuja, kuten varpuja ja eri puiden oksia. Olen käynyt saksimassa myös pihan omppupuita. Kanit ovat olleet tyytyväisiä kun on ollut hampaille paljon töitä :)





Perheen koiruudet Nappi ja Liia on myös suurelta osalta kuuluneet minun päivän aktiiviteettiini :D Käyn monesti päivässä ulkoilemassa niiden kanssa. Liian kanssa ollaan opeteltu erilaisia temppuja kuten tassun antoa, kuolemista kun sanon pum ja teen kädestä pyssyn, sekä myös ihan perus käskyjä kuten maahan, istu sekä luoksetuloa. Mikään ei ole erityisen vahvana hallinnassa, mutta hiljaa hyvä tulee. Harmi vain että joululoma uhkaa loppua ennen kuin ollaan opittu kaikkea mitä suunnittelin opettavani :D Viikon aikana on tapahtunut kuitenkin huomattavaa edistystä, ja opetushetkistä on tullut Liian mielestä ihan super hauskoja. Tyttö tarjoaa oppimiaan juttuja jo ihan itsekseen ja vaatii minulta huomiota paljon aikaisempaa enemmän. Joitakuita tämä käytös saattaisi ärsyttää, mutta minä näen tekemisen intoa ja erilaisia uusia oppimismahdollisuuksia!




Kävimme Liian sekä kahden kaverin, Jedin ja Morriksen kanssa leikkimässä torstaina 14.12.17 aidatussa koirametsässä. Liialla oli ihan super kivaa touhutessa yhtä riehakkaan Jedin kanssa. Kaksi tuntia ne jaksoivat painia niin että tanner tömisi. Liia oli ihan väsy kun päästiin kotiin. Ei ole tottunut siihen että joku leikkii ja reuhkottaa takaisin, sillä Nappi ei oikein lähde leikkiin mukaan, vaikka Liia kuinka yrittää haastaa.

 




Oma koirakuume pahenee päivä päivätä kun näiden koiruuksien kanssa touhuaa. Olisin valmis hankkimaan koiran vaikka heti, mutta pitää muistutella itselle ettei se vielä sovi tähän elämäntilanteeseen ja asuntoon jossa nyt asun Tampereella. On myös parempi hankkia koira vasta sitten, kun opiskelut on opiskeltu, eikä pitkät koulupäivät ja iltaan venyvät esseenkirjoitukset enää varjosta elämää ja vie vapaa-aikaa. Säännölliset tulot eivät myöskään ole pahitteeksi, sillä ei koiran pitäminen ole halpaa hommaa. Välillä tekee tiukkaa nytkin, sillä opiskelijapudjetti on hirmuisen pieni kun sen jakaa vielä neljän kanin ja auton kanssa :D Tiukan paikan tullen kiristän vyötä, mutta en ikinä tingi kanien tarpeista kuten heinän laadusta, hyvästä ja monipuolisesta ruuasta tai wc-pellettien laadusta. Olen laskeskellut kuluja, ja olen aivan varma että neljä kania vievät paljon enemmän rahaa kuin koiran ylläpito. Meillä ainakin, sillä on vaikeaa olla hemmottelematta kaneja. Mikäs sen parempaa (ja kalliimpaa) kuin ostaa joka viikko jääkaappi täyteen erilaisia tuoreita herkkuja kaneille (ja vähän itsellekkin) :D



Onneksi näitä lainakoiria löytyy kivasti, eikä tarvitse viettää täysin koiratonta elämää <3 Lähempänä joulua pääsen kuvailemaan Niiloa ja touhuamaan pikku-ukkelin kanssa kaikkea kivaa!


Ensiviikolla me päästään lenkkeilemään näiden kahden hulivilin kanssa "kaupunkiin" sillä mennään Sannin ja Morriksen kanssa kirmailemaan metsään sekä vinttikoiraradalle. Saas nähdä miten pärjään kahden koiran kanssa :D Tarkoitus olisi ottaa kamera mukaan, mutta saapi nähdä paljon siinä pystyy kuvaamaan. Täytyy toivoa ettei tytöt pistä pikku Morriksen päätä aivan pyörälle!



tiistai 12. joulukuuta 2017

Joulun tunnelmaa

Me kävimme katselemassa Loviisassa viime sunnuntaina joulutaloja. Jotkut ihmiset siis avasivat ovensa vierailijoille parina viikonloppuna ja päästivät kurkistamaan vanhoja jouluisia kotejaan. Tänä vuonna taloja oli kuulemma todella vähän mukana, mutta minusta siinäkin oli jo ihan tarpeeksi. Pari kodeista oli kyllä niin kauniita, että olisin voinut jäädä niihin asumaan :)






















Jotkut kodit oli oikeita kuvaajien paratiiseja. Minne vain katsoi, oli kaunista koristelua ja ihania huonekaluja kaikkialla :D Ei tarvinnut miettiä, miltä kuvan taustalla mahtoi näyttää, sillä kaikkialla näytti hyvälle!




Minusta oli ihanaa miten perheeni ja tätini ottivat osaa suruuni kun Hupu kuoli. En saanut ihmetteleviä kommentteja myöskään ulkopuolisilta niinkuin Linan kohdalla että "mitäs suremista hiiren kuolemassa on" tai "kuka itkee kun joku pikku jyrsijä kuolee". Ihmisiä on niin monenlaisia, ja toisaalta on ymmärrettävää, ettei kaikki voi nähdä pikkuista hiirulaista lemmikin roolissa siinä missä kissan tai koiran. On kuitenkin todella lyhytnäköistä ja itsekeskeistä mennä arvostelemaan sitä, mikä toisesta tuntuu pahalta ja miten kukakin reagoi oman lemmikkinsä pois menoon.



Nyt on enää vajaa kaksi viikkoa jouluun! :D Hihii kun odotankaan perheen yhteistä aikaa ja jouluruokaa <3 Kanit jäävät joulunviettoon Roopen luokse kun minä lähden vanhemmilleni, ja tuntuu ihan hassulta etten näe niitä jouluaattona. Pitää jättää kaikki paketit ja jouluherkut valmiiksi, jotta Roope osaa antaa kaikille oikeat. Ennen lähtöämme Tampereelta pois, pidimme pikkujoulut jolloin kanit saivat sellaiset paketit, joita en viitsinyt ottaa mukaan reissuumme.


Tänään tiistaina ulkona tupruttaa todella paljon lunta. Pitää lähteä tarpomaan lenkille koirien Napin ja Liian kanssa. Ne ovat siis Roopen vanhempien koirat joista tulen varmasti postailemaan jutun tässä joulun aikaan!


Minusta tuo takki on todella kiva. Ostin sen kirpparilta viimetalven lopussa (ja käytin viime vappuna sillä silloin satoi lunta). Se oli vielä silloin ihan sopiva, mutta nyt se oli hiukan iso koska olen näköjään pienentynyt jonkin verran kuntoilun myötä :D Ei se takki onneksi vielä rumalta näytä joten aijon käyttää sitä ahkerasti!





maanantai 11. joulukuuta 2017

Vierikää kyyneleet

"Itkuja varetan on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä kun on kepeät askeleet.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maailman multaan.
Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt lähti se muualle matkaan.
Vielä se tulee mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan..." 


Pikkuinen Hupu saatettiin ikiuneen lauantai aamuna 9.12.2017.
Lähdimme koko laumamme voimin perjantaina Tampereelta Hyvinkäälle, koska minulla alkoi jo joululoma. Herättelin Hupun joskus kahden aikaan iltapäivällä, ja seurailin hetken aikaan kuinka pieni heräili, kävi hiekkakylvyssä ja söi parit herkut. Kaikki oli hyvin, tyttö pirteä ja touhukas. Siirsin sen kantokoppaan jossa oli piilotettuja herkkuja, tyhjä wc-paperihylsy, pesäkookos sekä kuivikkeena paljon purua ja heinää. Käärin boksin vielä pikkupyyhkeeseen ja kaulahuiviini, jottei viima ja kylmä tulvisi sisään matkalla autolle. Autosa oli lämmitys tietenkin päällä, joten tein sielä sitten pakkauksiin parin sormen kokoisen tuuletuskolosen, jotta ilmanvaihto pysyi hyvänä.

Matka sujui hyvin täpötäydessä autossa, kanit takapenkeillä, boksit vöillä köytettynä ja Hupu takapenkin lattiaosastolla, penkkien väliin asetettuna niin ettei boksi päässyt heilumaan. Hyvinkäällä tyhjättiin auto ja alettiin laittamaan pupujen ja Hupun asuinpaikkoja kuntoon. Roope oli käynyt ostamassa Hupulle terraarion jonne tehtiin oikein viihtyisä koti.



Nostaessani Hupun kädelleni kantoboksista, huomasin että sen toinen takajalka roikkui todella hassusti. Koskin siihen ja se oli aivan lötkö. Kylmät väreet viistivät selkärankaani pitkin ja älysin samantien että se oli murtunut/mennyt poikki. Laskin Hupun kirjoituspöydän päälle jotta pystyin tarkkailemaan kävelyä ja Hupu oli aivan kolmijalkainen. Sen jalka ei enää toiminut. Vein Hupun tutkimaan uutta terraariotaan ja mietin hädissäni että mitä tässä nyt tehtäisiin. En voinut ymmärtää, että miten ihmeessä jalka oli voinut murtua pienessä boksissa. En ymmärrä sitä vieläkään, mutta niin vain kävi....

Hupu viipotti terrassaan ihan hyvän näköisesti, mutta toinen jalka meni usein ihan vinkuralle sen touhutessa. Ilta meni asioita selvitellessä ja Hupun kohtaloa miettiessä. Netissä monet kertoivat, että heidän gerbiiliensä jalat olivat parantuneet, kun olivat antaneet aikaa toipumiselle. Minusta kuulosti hurjalta että olisi annettu vain olla, vaikka jalka on pahoin vaurioittunut.

Nukuin yön huonosti ja heräsin aikasin. Menin heti tarkistamaan Hupun tilan, eikä pieni ollut liikkunut, syönyt, juonut... Tiesin heti että se kärsi aivan järjettömästä kivusta ja että oli toimittava. Jos on mahdollista, kaikkein parasta eläimen kannalta on tehdä lopetus kotona, tutussa ja turvallisessa ympäristössä ilman matkustamisen tuomaa stressiä. Varsinkin pikkujyrsiät jännittävät matkustamista paljon enemmän kuin isommat. On kuitenkin tiedettävä mitä tekee, jottei tekemisellään saa aikaan paniikkia, suurta kipua, kärsimystä ja stressiä. Me päätimme Roopen kanssa tehdä se kotona itse. Hupun lopetus ei ollut kaunista. Siitä puuttui kaikki se rauhallisuus, poishiipumisen tunne ja viimeinen raskas hengenveto. Tämä kuolema oli aivan vastakohta Linan kuolemalle, joka oli kaunis hetki. Tässä tapauksessa ei ollut yhtäkään kaunista ja herkkää asiaa. Mutta se oli nopea. Hupulle kaikki oli hetkessä ohi ja se oli tärkeintä.

Sillä että minä itkin hysteerisesti ääneen kuin pikkulapsi, tai että sain ikuiset traumat tekemistämme, ei ole mitään merkitystä sen rinnalla, että eläin ei joutunut kärsimään yhtäkään hetkeä enempää. Olemme omissa silmissäni hirviöitä ja raakalaisia, mutta Hupun silmissä olimme varmasti helpotuksen tuojia tai kivun karkottajia. Tiedän, että kaikki tehtiin niin oikein kuin vain mahdollista, ja että teimme oikean valinnan lopettaessamme pikkuisen taipaleen. Se sattuu silti niin paljon ja kavaltaa mieltäni vielä todella pitkään. Tämä oli ensimmäinen lopetukseni ja toivon että seuraavat, jatkossa tulevat lopetukset tulisivat olemaan minulle henkisesti helpompia.


Nyt sinä varmasti mietit, että miksi minä lopettaisin tämän jälkeen itse enää yhtään eläintä. Mutta kyllä minä valitettavasti tulen lopettamaan elämäni aikana vielä paljon eläimiä. Opiskelenhan klinikkaeläinhoitajaksi, ja eutanasiat kuuluvat myös työtoimenkuvaan ihan siinä missä kivunlievitys, haavanhoito ja rokotuksetkin. Kuolema on osa elämää, ja siihen pitää vain osata asennoitua oikein. Minulla on sen saralla vielä todella paljon opeteltavaa.




Nyt kuitenkin kiitän ja kumarran sen johdosta, että sain tuntea näin ihanan pikku gerbiilin kuin mitä Hupu oli. Se kesyyntyi luonani aivan käsikesyksi, opetin sen käyttämään signaaleja joita molemmat ymmärsi. Hupu oppi uudelleen luottamaan ja kaipaamaan kosketusta, sekä siitä tuli varsinainen herkkupeppu ja pikkuinen ruuan kerjääjä :D Meillä oli ihan älyttömän paljon ihania yhteisiä hetkiä. Rakastin sitä kuinka iloisesti pieni juoksi luokseni kun koputin sen puista mökkiä sormella. Kun tyttö juoksi odottavalle kädelleni ja siitä hihaa pitkin syliin, se tiesi että pääsisi kirmailemaan kivalle leikkiradalleen jonka olin usein rakentanut kylppäriin. Hupu-tyttö oli iso osa arkeani vuoden ajan, ja tuntuu hassulta ettei sitä enää ole.



Nyt mun ihanat touhottajat saavat olla yhdessä ihan aina!
Söpöset pikkutyttöni <3